Toimittaja
Jani Kaaro julkaisi 23.9.2016 blogipostauksen nimeltä Tutkijoiden
seksuaalinen painajainen, jossa hän käsitteli tiedemaailmassa jo
melko unohtuneen, puutteellisesta metodologiasta ja heikosta
tutkimusetiikasta kritisoidun J. Michael Baileyn teoksen The Man Who
Would Be Queen (2003). Teos käsittelee transsukupuolisuutta. Kaaro
ei vaivaudu perehtymään kunnolla kirjoituksensa aiheeseen ja puhuu
esimerkiksi ”sukupuolenvaihdoksesta” sukupuolen korjaamisen
sijaan. Aiheen käsittely on muutenkin sen verran puutteellista, että
se vaati täydentämistä. On selvää, että tutkijaan, myös
huonoon tutkijaan, kohdistuva vihan lietsonta ja väkivallalla
uhkailu on väärin. Harmi, että todetakseen tämän
itsestäänselvyyden Kaaro on päättänyt tarttua aiheeseen, johon
hänen asiantuntemuksensa ei ihan riitä.
Ennen
kaikkea täytyy ymmärtää, että Bailey ei saanut syytöksiä
niskaansa siksi, että ylipäätänsä nosti esille
transsukupuolisuuden ja seksuaalisuuden välisen suhteen, vaan siksi,
että hän teki sen huonosti ja epäeettisesti. Kaaron mukaan
”transaktivistit olivat tehneet pitkän päivätyön
transsukupuolisuuden epäseksualisoimisessa – ja sitten Bailey
palautti seksin agendalle.” Transsukupuolisuuden suhdetta
seksuaalisuuteen on käsitelty paljon sukupuolentutkimuksen piirissä
(mm. Jack Halberstam ja Judith Butler), joten Baileyn esittäminen
rohkeana vaietun aiheen paljastajana osoittaa lähinnä huonoa
aihepiirin tuntemusta.
Yhtä
tärkeää on tietää, että uhkailun lisäksi Bailey on saanut
valtavan määrän asiallista, perusteltua akateemista kritiikkiä,
jonka Kaaro sivuuttaa antaen samalla ymmärtää, että Baileyn
teoksessa ei sinänsä ole suurempia puutteita. Kritiikissä on
huomautettu muun muassa siitä, että Baileyn tutkimus ei ole
vertaisarvioitu, siinä ei esitetä lainkaan metodologiaa eikä
viitteitä ja sen päätelmät perustuvat vapaamuotoisiin
keskusteluihin. Bailey ei avaa omaa asemaansa suhteessa
tutkimuskohteena oleviin ihmisiin eikä noudata tutkimuseettisiä
normeja. Hän kieltää transsukupuolisten itsemäärittelyn ja puhuu
naiseksi itsensä kokevista ihmisistä pääosin miehinä. Hän
väittää, että transsukupuolisten omat kokemukset eivät ole
uskottavia, mutta hän itse tietää totuuden heistä.
Baileya
kritisoi muun muassa transsukupuolisia hoitanut lääkäri Bancroft,
joka huomauttaa, että ainoa hänen havaitsemansa transsukupuolisia
yhdistävä tekijä on tarve saada korjaushoitoja. Identiteettejä ja
kokemuksia on niin monenlaisia, että ne eivät mahdu ”siististi
kahteen ryhmään”, kuten Kaaro kirjoittaa Baileyn teokseen
viitaten. Bancroft kehottaakin Baileya erottamaan selkeästi, missä
menee raja tieteellisten tulosten esittämisellä ja
henkilökohtaisilla uskomuksilla.
Kaaro
kysyy: ”mitä hän (Bailey) oikein oli tehnyt ansaitakseen kaiken
tämän? Hän oli kirjoittanut kirjan, esittänyt siellä väitteitä
ja näkemyksiä, jotka perustuivat kirjalliseen tutkimusaineistoon ja
hänen omaan kliiniseen kokemukseensa, ja perustellut väitteensä
parhaalla taidollaan.”
Baileyn
parhaaseen taitoon kuuluu muun muassa kuvailla transsukupuolisia
valehtelijoiksi ja rinnastaa heidän oletetun ”autogynefilian”
nekrofiliaan ja pedofiliaan. Miksi Kaaro tuomitsee ainoastaan
Baileyyn kohdistuvan panettelun, mutta ei tämän omaa loanheittoa
marginaalisessa asemassa olevaa ihmisryhmää kohtaan? Baileyn
saamiin uhkauksiin olisi hyvä suhteuttaa transsukupuolisten murhat
ja itsemurhat, joiden taustalla on tämän ihmisryhmän pitkäaikainen
patologisointi. Miksei Kaaro pohdi, millainen vaikutus transnaisiin
kohdistuvaan väkivaltaan on sillä, että psykologian professori
kuvailee heidät valehteleviksi, seksuaalisesti häiriintyneiksi
miehiksi?
Tuskin
toimittaja olisi yhtä neutraaliin sävyyn puolustanut psykologia,
joka vihjaisi, että hänen tutkimuksensa perusteella joku etniseen
vähemmistöön kuuluva ihmisryhmä on seksuaalisesti häiriintynyt
ja taipuvainen valehteluun.
On
muuten ironista, että Baileyn kirjan alaotsikossa esiintyy sana
”tiede”, mutta saadessaan kritiikkiä tutkimusetiikan
laiminlyönnistä hän väitti, että teos ei ollut lainkaan
tarkoitettu tieteelliseksi tutkimukseksi. Olipa tarkoitus mikä
tahansa, tutkijan asemasta käsin tuotetulla tiedolla on aina myös
eettisiä seurauksia, jotka vaikuttavat analyysin kohteena oleviin
ihmisiin. Kaaro kertookin, että ” jos lääkäreillä oli epäilys
siitä, että sukupuolenvaihdosta hakevan motivaatio oli
seksuaalinen, he saattoivat kieltäytyä tekemästä leikkausta.”
(Korjausprosessiin ei muuten kuulu yhtä leikkausta, vaan
hormonihoito ja useampia leikkauksia, tai ei välttämättä yhtään.)
Yksi
syy transsukupuolisten masennuksen ja itsemurhien taustalla on se,
että he eivät saa tarvitsemaansa hoitoja. Tässä tullaankin
olennaiseen kysymykseen Baileyn motiiveista: kenen etua palvelee
hänen tarpeensa osoittaa, että transsukupuoliset ovat valehtelevia
fetisistejä? Entä kenen etua palvelee Kaaron tarve kaivaa
naftaliinista tämä tutkimusmaailmassa jo unohtunut tapaus ja
kierrättää ummehtuneita väärinkäsityksiä? Tutkijoihin
kohdistuvaa vihapuhetta olisi voinut käsitellä muillakin tavoin.
Tieteen
edusta tässä ei ainakaan voi olla kyse. Kaaro huomauttaa, että
tutkijoilla on ”koulutus, menetelmät ja kyky etsiä tieteellisesti
päteviä vastauksia. He puhuvat usein aineistonsa pohjalta, joten
ainakin heillä on aineisto ja oma tutkimus, johon nojata. Kun he
aloittavat argumenttinsa, he usein kertovat millä tavalla he ovat
argumenttinsa rajanneet – he eivät yleensä väitä kertovansa
koko totuutta.”
Itse
asiassa Bailey viittaa autogynefiliaan ”tieteellisenä totuutena”.
Kuten jo kirjoitin, Bailey on saanut runsaasti kritiikkiä nimenomaan
heikosti toteutetusta tutkimuksesta. Kirjassaan hän käyttää
esimerkiksi sellaisia ilmaisuja kuin ”veikkaan syyksi biologiaa”
tai ”haisee biologialta”. Varmaan nämä ovat niitä
tieteellisesti päteviä vastauksia.
On
vaarallista ajatella, että tutkijan koulutuksen saanut henkilö,
jolla on ”aineisto ja oma tutkimus” tuottaa automaattisesti
akateemiset kriteerit läpäisevää, hyvää tutkimusta. On myös
syytä muistaa, että esimerkiksi eugeniikkaa eli rodunjalostusoppia
harjoittivat koulutetut tiedemiehet, jotka rakensivat teoriansa
evoluutiobiologian varaan. Mitään tutkimusta tai
populaaritieteellistä teosta ei voi puolustaa vain sillä, että sen
on kirjoittanut ”oikea tutkija”.
Kaaron
puutteellinen aiheen ymmärrys näkyy erityisesti tässä
kysymyksessä: ”Jos aineistosta nousee esiin asioita, jotka
loukkaavat joitakin intressipiirejä, olisiko heidän (tutkijoiden)
vain oltava hiljaa?”
Tässä
tapauksessa transsukupuolisten intressinä on muun muassa saada
tarvitsemansa hoidot, elää oman kokemuksensa mukaista elämää,
oikeus tulla nähdyksi omana itsenään, oikeus olla kokematta
väkivaltaa, oikeus puhua omasta puolestaan ja tulla kuulluksi ja
oikeus tulla käsitellyksi tutkimuksessa kunnioittavasti ja
eettisesti. Toisin sanoin, intressinä on oikeus siihen ihmisarvoon,
joka kuuluu useimmille ei-transsukupuolisille itsestäänselvästi.
Toisella puolella taas on tutkija, joka monella tavalla riistää
tämän ihmisarvon transsukupuolisilta kirjassaan, joka ei täytä
hyvän tieteen kriteerejä. Kenen intressi tässä on puolustamisen
arvoinen?
Mitä
Galilein ja Baileyn vertailuun tulee, niin Galilei esitti
teorian, joka oli vastoin auktoriteettiasemassa olevan kirkon
virallista totuutta, Bailey taas esitti teorian, joka oli vastoin
alistetun ja syrjityn ryhmän kokemuksia omasta sukupuolestaan.
Galilein löydöt vakiintuivat vuosisatojen kuluessa
paikkansapitäviksi tieteellisiksi selitysmalleiksi, Baileyn teosta
ei ole vertaisarvioitu, eikä se ole tieteellisesti relevantti 13
vuotta sen julkaisemisen jälkeen. Vertauksia esittäessä on hyvä
pitää suhteellisuudentaju mukana.
Tämän
tekstin lähteinä on käytetty Archives of Sexual Behavior -lehden
Baileya käsittelevää erikoisnumeroa 2008: 37 (3) sekä Baileyn teosta The Man Who Would Be Queen.